Puutarhuri makasi jälleen valveilla tai pikemminkin jonkinmoisessa horroksessa ja tuijotti seinään heijastuvaa ilmeisesti toisen ihmisen unta. Uni oli mustavalkoinen ja siinä vaellettiin kamputsealaisen oloisessa mutaisessa kylässä tunkkaiseen majaan, jonka pimeimmässä nurkassa oli varjoihin vetäytyneenä mies, joka sanoi: "Osasin odottaa jotain kaltaistasi." Uni oli äänetön, mutta keskustelu silti selkeää. Puutarhuri tiesi miehen olevan Matkustajan kuollut isä. Raskasrakenteisella ja synkeän tunkkaisalla miehellä oli jotain sydämellään ja Puutarhuri oli täällä kuuntelemassa. Matkustajan isä oli vaivautunut ja jotenkin häpeissään, että joutui näin selvittelemään tekojaan.

"Sinä olet se, joka pystyy vaeltamaan pimeässä ja valossa!"

Taolaishörhön riekunta liittyi uneen menneestä kohtaamisesta kadulla jonkin aikaa sitten. 

Aamulla puutarhuri kertoi matkustajalle näystään ja ettei ymmärtänyt, miksi hän joutuisi pitämään huolta tämän kuolleen henkilön muistosta tai pikemminkin, miksi hänen tulisi auttaa tuota kuollutta miestä, saatika miten. Matkustaja kertoi puutarhurille pitkän tarinan siitä, kuinka hän oli yksin matkustanut hautaamaan kuolleen isänsä ja miten hän oli siellä kaukaisessa kylässä tavannut isän uuden perheen. ”Se pieni lapsi, minun siskoni, sitä minä en ymmärrä. Mitä se tarkoittaa?” Puutarhuri ei osannut vastata, mutta kertoi haamuisän sanoneen, ettei hänen tarinaansa voinut ymmärtää ymmärtämättä matkustajaa.

He istuivat hiljaa sängyllä kellojen kilkattaessa harekrisnojen pihalla. ”En minä halunnut tätä.” Puutarhuri sanoi. ”Ei tämä ole minun kuvioni. Ei edes oma uneni.” Matkustaja katsoi pitkään puutarhuria ja tunsi katsovansa miestään. ”Kuka sinä sitten olet? Sinä et todellakaan ole poikaystäväni, etkä edes rakastanajani.”

”Minä olen sinun miehesi.” Lause tuli täysin harkitsematta puutarhurin suusta. Puutarhuri häkeltyi, eikä tiennyt mitä tehdä. ”Mitä minä oikein sanoin?”

”Sinä olet minun mieheni.”

Ulkona oli hyvin rauhallista. Harekrisnojen pihan yllä leijui sumu ja yksinäinen palvelija lakaisi kivetykseltä verkkaisaan tahtiin lehtiä. Aurinko ei ollut noussut vielä kyllin korkealle korventaakseen taas kaiken päivittäisessä rituaalissaan. Suloinen hetki, kuten katseltaessa pommikonelaivuetta taivaan rannassa, ennen kuin kuulee sen äänen.

He riisuutuivat ja menivät vuoteeseen niinkuin mies ja nainen. Matkustaja nukkui puutarhurin karvaisen rinnan päällä ja puutarhuri valvoi hämmästyneenä ja näki aina sinisen valtameren horisontin, kun sulki silmänsä. Puutarhuri oli täynnä onnea. Kellojen kilkatus oli vaiennut ja ulkoa kuului kirkasta lintujen viserrystä. Lintujen laulu meni suoraan puutarhurin luihin ja hän tunsi tärisevänsä niiden laulun mukana. Hän tunsi myöskin, kuinka matkustaja tärisi hänen tärinänsä tahdissa, tai että he kumpikin tärisivät yhtenä lintujen laulun pakottamana. Puutarhuri tunsi resonoivansa ja ennen kaikkea hän tunsi resonoivansa yhdessä toisen ihmisen kanssa. Puutarhuri olisi halunnut kysyä matkustajalta, tuntisiko tämä varmasti samoin, mutta pelkäsi silloin resonoinnin loppuvan. Sitten hän nukkui sikeästi ja herättyään mies hississä katsoi häntä syvälle silmiin ja sanoi: ”Hare Khrisna.”

”Hare Khrisna”, vastasi puutarhuri ja häpesi välittömästi itseään. Hän löysi muutaman kadunmutkan takaa kuppilan, josta sai vahvaa Kingfisher olutta. Hän joi kuppilassa neljä isoa pullollista ja palasi sitten Khrisnaconscious Centeriin mukanaan muovipussi täynnä kaljaa. ”Hare Khrisna”, hän totesi jälleen miehelle hississä, eikä hävennyt pätkääkään. Puutarhuri oli rakastunut.